Olen kasvanut Kainuussa, vaaran päällä. Mihin tahansa katsoin, näin korpimetsää niin kauas, että havujen vihreät aallot muuttuivat horisontissa sinisiksi. Vietin paljon aikaa luonnossa. Mutaiset lenkkitossut veivät minut rämeikön reunalle tunnustelemaan mäntyjen karkeita, suoria runkoja. Joskus otin kengät pois, upotin varpaat hietaiseen kanervikkoon ja mutustin mustikoita mättäästä. Sisälläni tuntui värähdyksiä, lupaus jostakin, joka on minun omaa. Ääni.

Tartuin tuohon lupaukseen, tutkin niitä värähdyksiä, ja niinpä minusta on tullut laulaja. Pohjoinen, karunkaunis sielunmaisema on pysynyt mukanani ja muistuttanut, että kurkottaminen on turvallista, kun on ensin juurtunut. Laulun lisäksi olen saanut tehdä kaikenlaista muutakin luovaa: säveltää, ommella, piirtää, kirjoittaa, opettaa.

Laulaminen on puhetta, vaikka siinä ei olisi sanojakaan. Työskennellessäni tanssitaiteilijoiden kanssa olen oppinut, että hengittäminen on minulle kehonsisäistä koreografiaa. Laulan, koska haluan kurkottaa omasta syvyydestäni kohti toisia syvyyksiä. Esiintyessäni olen yhteydessä joskus yhteen, joskus satoihin; joskus juhlavassa hetkessä, joskus arjen keskellä. Kaikessa tässä on läsnä jotakin kummallisen kiehtovaa: maaginen inhimillisyys.

Laulu ei kaipaa esiintymislavaa. Laulu on minussa, laulu on sinussa. Laulutyöläisenä ja musiikin ammattilaisena haluaisin viedä laulua ja äänen kokemista sinne, mistä se on alunperinkin tullut: ihmisen lähelle, luontoon ja koteihin.